Syyskuu. Vai kevätkuu?

Kuukausikin sitten vaihtui. Aika menee niin nopeaan, ettei siitä meinaa saada kiinni ollenkaan. Nyt on kuitenkin menossa ihanin aika vuodesta, joten koitetaan nauttia siitä. Aurinko paahtaa, tuuli on kuuma ja tuoksuu kuivalta heinältä. Ikkunasta tulvii sisään auringonpaahtaman havupuun tuoksu. Jakarandatkin aloittelevat kukintaansa, ensimmäiset kukat on jo bongattu. Moni muukin puu kukkii, kuten alla olevassa kuvassa oleva keltainen puu. 

Kissan kanssa on kiva olla ulkona auringon paahteessa, seuraakin usein löytyy. Kissa opettelee valjaisiin, vähän vielä niistä tapellaan, mutta en usko, että menee kauaa, kun ne jo yhdistetään siihen, että pääsee pihalle. Herra tietysti luikahtaa pihalle aina kun oven avaa, mutta ei mene kauas, joten olen sitten lakaissut eteisen ja antanut toisen kieriä hiekassa. Josta seurauksena tietysti se, että valkoiset osat ovat alkaneet muuttua tiilenvärisiksi. 

Olen alkanut kirjoittamaan ylös niitä vähäisiäkin tekemisiäni, kirjaanpa huvin vuoksi myös sään, kävelyt, kirjeet, kirjat, elokuvat ja ehkä parhaimpana työkaluna tällä hetkellä ahdistukset, nukkumiset ja ahdistuskohtaukset laukaisijat. Toistaiseksi tuntuu kivalta hommalta ja otanpa tämän tästä lähin lääkäriinkin mukaan, kun eihän niitä vanhoja juttuja enää siinä hetkessä muista, kun siellä istuu. 

Mulla on tuossa työn alla yksi vähän isompi juttu, joka vaatii jonkun verran myös taustatyötä, vaikka paljon on myös omien ja ystävien kokemuksiin liittyvää. Se vaatii kuitenkin vähän järjestyneempää ajattelua kuin mitä nyt lauantai-iltana irtoaa, joten etsin vain linkkejä ja tallensin ne. Pian on siis tulossa asiaa siitä, mitä on olla naisena Zimbabwessa. 

Viime sunnuntaina käväisin hautajaisissakin. Tosin myöhästyimme ja päädyimme sitten vain rääppiäisiin. Ja minut pistettiin samantein töihin. Heh. Mikäs siinä, onhan näitä hautajaisia jo koluttu, joten tuttua hommaa, eivät vain tainneet tietää, että tätä on tehty ennenkin. No, vapauttivat minut siitä kyllä pian ja pääsin itsekin syömään. Syömisen jälkeen menimme sisälle kertomaan osanottomme. Istuimme siellä parisenkymmentä minuuttia lähiomaisten kanssa lattialla, kunnes siirryimme takaisin ulos. Väki alkoi pikkuhiljaa vähetä, hautajaisethan olivat jo ohitse. Me odottelimme seurueemme miesväkeä jostain ja taisimme olla viimeiset paikalta lähtevät. Kävimme vielä sisällä kertomassa, että olemme menossa. Minä jäin viimeiseksi ja tällöin kuolleen äiti suhautti perääni ja kiitti vielä erikseen siitä, että olin tullut. En tiennyt oikein mitä ajatella, koska en koe olevani yhtään erilainen kuin muutkaan (noh, se ihonväri, mutta se tässä olikin se pointti). Vierailuni oli ihan yhtä tärkeä kuin muidenkin seurassani olleiden. No, näitä tilanteita aina välillä tulee ja ehkä on parempi vain antaa sen olla, ymmärrän miksi hän halusi näin toimia. Alhaalla kaksi kuvaa hautajaisista, tarjoilin sadzaa. Talo oli kauniilla mäkisellä alueella. Sähköä siellä ei ollut ja tiet olivat valtavan huonokuntoisia, mutta kaunista siellä tosiaan oli. 

Ahdistuksen suhteen on menty ylä- ja alamäkeä. Välillä en meinaa edes ulos uskaltaa mennä, jos siellä on ihmisiä ja välillä olen sitten ihan niinkuin "normaali" ihminen, en edes ajattele onko pihalla ketään, haen vettä, kun se tulee mieleen, otan kissan ulos, vaikka siellä olisi koko naapuriperhe. Yhdessä asiassa olen nyt parantanut: hoidan tiskit nykyään ulkona. Kiitän tästä myös aurinkoa, saa taas uuden tilaisuuden mennä sen paahtavien säteiden alle. Ja on se tiskaaminen paljon helpompaa, kun voi täyttää molemmat vadit täyteen vettä, ei tarvitse pelätä roiskuuko ja huuhtelu on paljon nopeampaa. Pyykkäämisen olen aina hoitanut pihalla. Nyt sekin on nautinto, keväällä ja alkukesästä pyykit kuivuvat kuivassa kuumassa tuulessa ja auringonpaahteessa muutamassa tunnissa. 

Kissa nukkuu vieressä käpälä silmien päällä, taidan itsekin siirtyä huovan alle lukemaan. Kohta saa luopua talvipeitosta.