Auringonlaskun väreissä.

Eilen olin umpiväsyneenä toimistolla, kun piti saada autorahojen tilitys, mutta ei näkynyt kuskia. En nukkunut su-mayönä ollenkaan, yhdestä viiteen luin sängyssä, kunnes päätin nousta ylös ja keittää teetä aamupalaksi. Seitsemältä siirryin ulos, ja aamu alkoi auton käyntiintyöntämisellä. Hilpeetä. Ei siis oman, vaan naapurin, sillä jolla sinne toimistolle siirytään. Autossa leikin kuusivuotiaan kanssa koko matkan hämähäkkejä ja käärmeitä. Toimistolla kopioin ja koomasin. Yhden kirjeenkin kirjoitin. Hiukset kävin pesettämässä ja kuivauskoekanittamassa, hyvin ne osas nytkin. Kotimatka oli rauhallisempi, ei taidettu leikkiä mitään. Eikun kuusivuotias taisteli isosiskonsa kanssa lyijykynistä. Mä halusin vaan kotiin, onneks tultiin suoraan eikä pysähdytty kaupoille.

Väsymyksestä huolimatta olin ylhäällä yhteen asti. Kylmä suihku ja lukeminen, kyllä sitten uni tuli. Tänään en jaksanut hyvin, nousin lopulta vasta viideltä sorkittuani unessa pyykkejä ylös viemäristä. Jeesh. Oonko liikaa pyykänny lavuaarissa?

Naapurissa on hämmentävä tilanne menossa. Tai oli su ja eilen, tänään olen tosiaan ollut vain unten rauhassa. Ei siitä vielä sen kummempaa. Omakin tilanne on niin hämmentävä, ärsyttävä jne.

Lääkkeitä pitäis ostaa. Sain autotilityksenä kympin, ei ihan riitä. (Korjaukseen oli menny 130 ja sakkoon 10, kuulemma uus vaahtosammutin ei toimi. Tais olla poliisin oma idea tuo..) Rahat suomitililtä ei ole vieläkään saapuneet tänne. Mitähän tässä. Vuokrakin pitäis jostain pystyä maksamaan, mutta rahat leijuu jossain matkalla ja täältä autosta ei tullut vieläkään mitään järjellistä. Jaa. Olikos se mikään ihme, etten ois halunnu herätä.

Lisäksi aloin juttelemaan yhden hämmentävän tyypin kanssa, joka on salaa tuntunut aina tosi kivalta, muttakun kaverinsa oli aktiivisempi, niin tuo toinen oli sitten vain varjossa. Vaikka olikin se, jonka kanssa olisin enemmän halunnut jutella. Muttakun nuori. Ja hämmentävä tilanne. Ja argh.

Päässä humisee taas tuhat mehiläistä. Ne pamahti sinne just nyt, mutta tiedän kyllä miksi. En vain ymmärrä, en kertakaikkiaan! Enkä varmaan taaskaan saa vastausta. Salaperäistä. Mutta en halua myöntää mitään.

Sormia kylmää, on siis jo pimeä, aurinko laski ja kuvan lisäisin jos se prkl OneDrive suostuisi toimimaan koneella. Saan kuvat näkyviin, kun laitan rearrange, mutta siinä en voi tehdä muuta kuin rearrange ja tallentaa, jolloin taas näyttö tyhjenee. Eli se ei jostain syystä halua näyttää niitä kuvia sieltä pilvestä, vaikka ne siellä onkin. Kaikki muu siis näkyy, valikot jne, mutta ei sisältö. Kirosana. (Jos kiroilisin.)

Nappaan huonolaatuisen kuvan facebookista, edes sitä kautta saa kuvia. Tai kuten aiemmin tein, toisen kännykän ja datakaapelin kautta, mutta en nyt jaksa. Liikaa mehiläisiä päässä humisemassa. Eivät taida näkyä kuvassa kuitenkaan. Aurinko laski. Samoissa väreissä kuin hiukset. Tarvitsen auringonlaskua juuri nyt.

Täytyisi kirjoittaa rakkauslaulu taas. Pian!

Edit:

Päivän ylin 23 C (RF 27C)
Yön alin 6C (RF 7C)
Nyt 18C (RF 18C)
Tuuli 4 kmh N
Kosteus 48%
Näkyvyys 16 km
UV Index Low (pitäis varmaan joskus päivittää auringon aikaan. Heh)
Pilvipeite 0%
Paine 102.7 KP
Auringonnousu 6:27
Auringonlasku 17:31

Unirytmi katollaan.

En oikein osaa kertoa olostani. Koko ajan puristaa jostain, että pitäis olla tekemässä jotain hyödyllisempää kuin netissä jumittaminen, kirjoittaminen tms. Ja kaiken lisäksi unirytmi on ihan katollaan. Huomenna pitäisi lähteä taas toimistolle naapurien kyydissä ja lähtö on seitsemän jälkeen aamulla. Tänä aamuna sain unta siihen aikaan. Iso huoh. Ja ahdistuksen takia ei sen kääntäminenkään tahdo onnistua. No, koitan luottaa siihen, että tämäkin on vain vaihe ja kyllä se tästä jossain vaiheessa helpottaa.

Musasalla tosiaan jonottelin tiistaina, enkä siitä ole sen kummempaa saanut edes kirjoitettua. Olin siellä nelisen tuntia, mutta en ehtinyt juuri odotushuoneessa istuskella, kun tapasin sekä lakimiestä, että ns. konsulttia. (Samaa kuin edellisellä kerralla.) En olisi osannut päättää taaskaan, että miten tässä nyt edetä, vaikka tää koko homma on selkeä syy pahentuneelle ahdistukselle. Muttakun sen ahdistus sanoo, että jumita kotona, nuku päivällä, äläkä osaa päättää edes kaupassa mistään mitään, niin milläs sitten näitä isoja asioita. Jokatapauksessa. Nyt on TAAS hakemus oikeudenkäyntiä varten. Tällä kertaa ns. peace/protection order, jonka äärimmäisin muoto on lähestymiskielto kaikkinensa, lievin muoto määräys siitä, että mies (joo, yleensäkin aina mies, kumma juttu) ei saa viedä talosta omaisuutta, eikä käyttäytyä aggressiivisesti. Tämä on olemassa tuossa seinänkin takana ja tuntuu muutenkin olevan yleinen täällä. Tai ehkä se vaan tuntuu siltä, kun oikeustalolla on aina ihan tupaten täyttä mm. huoltajuusoikeudenkäyntien ja näiden kohdalla. Noh, omalla kohdalla ajattelin tuon olevan tarpeen, sillä kun lopulta pääsen siihen eron järkkäämiseen, en luota tuon käyttäytymiseen pennin vertaa. Kolmas oikeudenkäynti siis tälle vuodelle. Ja ehkä neljäskin sitten. Huoh.

Tiistaina sain myös ostettua postimerkkejä ja kimpaannuin siellä ja sain siitä ahdistuskohtauksen. Tietysti. Mutta se viereisen kopin nainen ei todellakaan puhunut asiallisesti, niin karkasi itseltäkin. (Miksi siitä pitää itseään ruoskia, eikö se nyt ole inhimillistä, että näin joskus käy? Ei siihen pitäisi maailma kaatua ja ahdistus iskeä.) Pyysin kyllä sitten anteeksi (mitä?), mutta toiselta osapuolelta ei kuulunut mitään. Huoh. Noh. Siinä sitten vielä itseäni ruoskiessa postilta kohti kampaamoa kävellessä kuulin kuulokkeiden läpi, kun ohikulkeva pikkulapsi kommentoi murungu. (Valkoihoinen, vähän ristiriitainen kommentti, kun osa ei sillä tarkoita mitään sen kummempaa, itse en siitä pidä. Murungu tarkoittaa oikeastaan englantilaista, chirungu on englannin kieli, mutta yhtä kaikki yleisnimitys valkoihoiselle täällä. Tässä lapsen tapauksessa termin on tietysti opettanut vanhemmat, joille pallon heitänkin. En minäkään kutsu mustia sanalla muphoyi (en ole ihan varma oikeinkirjoituksesta nyt), koska se nähtäisiin halventavana. Ymmärrän kyllä murungu-sanan käytön, mutta koitan pyrkiä omalla tavallani kertomaan, että se ei tunnu kivalta. Yritänkin sanoa, että handisi murungu, ndiri munhu. (En ole murungu, olen ihminen). Uri munhu, ndiri munhu. (Sinä olet ihminen, minä olen ihminen.) Handisika? (En taaskaan varma oikein kirjoituksesta, mutta siis eikö niin? (No nyt karkasi tuo sulku käsistä ja oon ehkä jo selittänytkin asiasta jotain aiemmin.)) Noh, mun automaattireaktio oli tietysti iwe (sinä, joka siis on ihan yleinen, iwe, kun haluaa herättää huomion, iwe, kun haluaa kommentoida, että toinen teki jotain hassua, iwe, kun haluaa moittia jne. Ei oikein toimi suomeksi samalla lailla, sinä! Hih. ), vaikka en sen enempää tässä tilanteessa jäänyt mitään selittämään. Reaktio vain karkasi samantien. Juttelin asiasta kuitenkin sitten sen samaan suuntaan kävelevän miehen kanssa, joka ymmärsi täysin kommenttini ja tuntui muutenkin tosi mukavalta ja sai olon paranemaan postiepisodin jälkeen. Melkein jo teki mieli tällä kertaa itse pyytää puhelinnumeroa, kun yleensä se on aina toistepäin. Hah.

Ja toistepäin puhelinnumerosta pyytämisestä tuli mieleen, kun toimistolta lähtiessä postia kohti kävellessä törmäsin heti ensimmäisen kadun kohdalla mieheen, joka olisi kovasti halunnut olla ystäväni, ja vaati puhelinnumeroa, kunnes, kun kerroin olevani naimisissa, olikin yhtäkkiä hyvin anteeksipyytelevä ja toivotteli hyvää päivänjatkoa jne. Olin tässä vaiheessa ylittämässä katua, joka, vaikka onkin kapea sivukatu, on vilkkaasti liikennöity, koska tulee bussiasemalta ja kombit nyt vain ajavat täällä täysin päättömästi, ja täällä nyt on oikeasti muutenkin oltava tosi tarkkana autojen suhteen, jalankulkijat väistävät, aina. Tarkistin siis, että  autoja ei tule, huomasin, että yksi pikkuauto oli tulossa, mutta ehtisin hyvin yli. Lähdin ylittämään ja humps, seuraavassa hetkessä olinkin kyljelläni keskellä katua. Tipahdin sinne pehmeästi, mutta jotenkin hassuun asentoon, että ylöspääseminen oli hidasta. Onneksi tuo mainittu auto oli tosiaan pikkuauto, eikä kombi, kombi olisi varmaan ajanut ylitse tajuamatta, että en ehkä ihan sekunnissa pysty hyppäämään alta pois, tuo auto onneksi pysähtyi. Ylöspäästyäni kiitin peukkua näyttämällä ja pyyhkiessäni tiepölyä housuista sain pyyhkiä samalla pois nolostumista. Niin yleistä. Valkonaama nurin, hihihih. (No, tähän kommentiksi, että tähän mennessä en ole nähnyt kuin ehkä kahden käden sormien verran valkoisia kävelemässä tuolla, että olenhan mä vähän harvinaisuus.) Yhtäkaikki, kukaan ei nauranut, eikä kukaan edes tuijottanut. Turha episodi.

Ja niin! Tämän ja postikimpaantumisen paikkasi tuo aiemminmainittu mieshenkilö, sekä se, että toimiston lähikampaamosta yksi kampaaja oli aiemmin pyytänyt mua auttamaan häntä oppimaan käsittelemään suoria hiuksia! Näissä suorissa ja paikallisten erittäin kiharissa hiuksissa on itsestäänselvästi tietysti eroja ja lupasin auttaa häntä asiassa. Toisihan suorien hiusten käsittelytaito hänelle mahdollisesti lisää asiakkaita. Sainkin ihanan hiustenpesun hieronnalla kampaamon mukavalta kuurolta tytöltä, jonka jälkeen suorien hiusten treenaaja kaivoi esiin hiustenkuivaajan ja harjan ja kävi käsiksi. Tuo kuuro tyttö oli kuitenkin ihan mestari asiassa ja hoitikin hiusten kuivauksen suurimmalti osalti. (Paitsi että puhallus oli niin kuuma, että meinasi todella polttaa päänahkaa, lisäksi annoin palautetta siitä, että, vaikka hiukseni ovatkin vahvat ja kestävät, niin jos heillä vain olisi jotain lämpösuojaa, niin jatkossa sitä. Eihän se näin satunnaisesti haittaa, edellisestä kerrasta taitaa olla kuutisen vuotta. Heh.) Kuulemma saisin tulla sinne hiustenpesuun niin usein kuin haluan! Mikä olisi parempaa näin talvella, kun ei tuo kylmä suihku oikein houkuta hiustenpesuun, vaikka pesenkin vain n. kerran viikossa. Lähdin kampaamosta pää kevyenä ja muutenkin leijuvana. Ja huomenna siis uudestaan. Jos edes kerran tai pari viikossa koittaisi elää ihmisten aikaan. 

Sitäpaitsi huomenna on taas autokuskin rahojentilityspäivä, luulisi sen motivoivan, vaikka päivä menisikin puolikoomassa. 

Vaikka OneDrive ei edelleenkään toimi (yritin googlata, mutta mitään järkevää en löytänyt, varsinkin kun se on kyllä toiminut näillä mun koneen selaimilla, yhtäkkiä vain lakkasi toimimasta. En vain viitsikykenehalua päivittää tätä linuxia nyt, enkä sen ohjelmia..), niin muutama kuva toista puhelinta apuna käyttäen olisi tarjolla. Siirsin ne whatsappilla ja datakaapelilla. Lumia ei halua toimia linuxin kanssa, joten sen kanssa datakaapelilla leikkiminen on turhaa. 

Sitruuna-appelsiini-kanelimuffinsseja, auringonlasku (taas! Eilinen tällä kertaa) ja uusin käsityöviritys, joka on äärettömän helppo ja jonka lopputuloksen paljastan seuraavalla kerralla. Ei ihan sitä mitä kuvasta luulisi. Seuraavaan kertaan siis! 

Edit. Meinas unohtua

Päivän ylin: 20 C (Real Feel 23 C, oliko? Tuuli niin koleasti, että huhhuh)
Yön alin 5 C (RF 6 C)
Nyt 13 C (RF11 C)
Aurinko nousi 6:27
Aurinko laski 17:31
Ilmanpaine 102.9 KP
Tuulennopeus 13 kmh NE
Kosteus 58%
Näkyvyys 16 km
Cloud cover 13%
UV Index low (ihanko totta, yöllä. :D)

Tänään tapahtui vähän enemmän.

Aamulla puoliksi hereillä autoon, toimiston lakaisu, vierailu Musasa projectilla, uuden kuskin ensimmäisen tilityksen vastaanottaminen, epäterveellinen kokis+pullasämpylälounas, muutaman "ollaaksystäviä"-kysymyksen torjuminen, kuperkeikka tietä ylittäessä, autojen pysäytys ja peukun näyttö, nolostumisen poispyyhkiminen, postissa kimpaantuminen (ei varmana oo kahta dollaria usaan! Ei valmana! ikinä missään muussa postissa en oo maksanu kahta dollaria! ai 1.90? No se ei kyllä ole kaksi vaan alle! kylläpä sanoit kaksi!), postista ulostautuminen merkkien kera, lapsen murungu-kommenttiin reagoiminen: iwe!, saman kuulleen miehen kanssa juttelu sen hetken kun samaan suuntaan kuljettiin, valkonaamahiusten koekanituksen kohteena oleminen lähikampaamossa, toimistolla koomaaminen, kotiutuminen. Ja nyt istun tässä.

Semmoinen päivä. Maanantainakin olin toimistolla, muttta vain puoli päivää. Laukkasin sinne puoliunessa puoliltapäivin (se unirytmi?) ja tulin kyydillä takaisin. Avaan tuota lyhyttä facebook-päivitystä piakkoin, nyt olen päänsärkyväsynyt, enkä taida kyetä tämän fiksumpaan. Piti vain tulla sanomaan, että elossa ollaan jne.

Ja kuvia ei vieläkään, mikä vika tuolla OneDrivessa nyt oikein on?

Päivän ylin 23 C (Real Feel 27C.. okei ja mulla oli ohut pitkähihainen..)
Yön alin 7 C (sama in real)
Nyt 14 C (RF 13 C)
Aurinko nousi 6:26
Aurinko laski 17:29

Note to self: nyt on talvi, muista lähtiessäsi pitkähihainen, vaikka kuinka olisi hiki.

Ilmoittauduin pitkästä aikaa ihmisten ilmoilla. Kaupoille kävellessä tuli hiki, olihan iltapäivä ja mulla mustat vaatteet (jostain syystä olen nyt jumittunut niihin, täysin outo ilmiö, ehkä se tästä laantuu..), jäin juttelemaan lähes kaikkien tuttujen ja tuntemattomienkin kanssa. Postissa oli valtava läjä kirjeitä ja kortteja. Apteekista sain lääkkeitä sekä päähän että turvonneeseen mahaan. (Uuden lääkkeen sivuvaikutuslistassa oli muuten tuokin! Ehkä se suomiversio on kuitenkin vähän eri koostumukseltaan, kun siellä sitä ei mainittu, eikä edes käyttäjät kertoneet vastaavaa.) Toivottavasti varsinkin jälkimmäinen lähtisi parantumaan, ensinmainittu taitaa olla jo vähän menetetty tapaus. Köh. No ei. Töitä tehdään.

Kaupassa nappasin tutut hedelmät ja maitojauheet kärryyn, mutta sitten jumituin tuijottelemaan hyllyjä ihan muuten vain. Yritin kai etsiä chia-siemeniä, mutta ei niitä ainakaan Pick'n'Paysta löytynyt. Ehkä joku terveyskauppa sitten. Missähän sellainenkin olisi. Muuten jumittelin tuijottamassa kaiken maailman shampoita, hiusvärejä ja rasvoja, vaikka millekään niistä ei ole nyt tarvetta. Kunhan vain tuijottelin. Lisäksi tuijottelin taas yhtä hauskanoloista lasten raamattua, joka olis niin huippu tuolle naapurin kuusivuotiaalle. (Jakun naapurit illala tulivat kotiin ja kävin moikkaamassa, juttelemassa ja juoruamassa, selvisi, että hekin olivat katselleet tuota raamattua, poika oli sen tohkeissaan kantanut kassallekin hintaa kysymään, mutta liian kallis. Mietimme, että jos ostaisimme sen puoliksi, niin hinta ei enää olisi niin paha. Naapurin lapsi on munkin lapsi. Hih.)

Kotimatkalla aurinko oli jo laskemassa. Arcturus Roadin yli ei meinannut millään päästä, kun autoja vain tuli ja tuli. Piti sitten kävellä alas liikennevaloihin asti (liikennevalot ovat täällä robots. Hihihi). Ostoskassi painoi ja kävelytahti oli reipas, mutta ilta viileni niin reippaasti taas, että käsivarsia kylmäsi, vaikka varsinaisesti muuten ei kylmä vielä ollutkaan. Se pitkähihainen. Aina mukaan, vaikka kuvittelis piankin takaisin tulevansa. Ja ihmisten ilmoille ilmoittautuminen vähän useammin, ettei sitten jumitu juoruamaan kaupan kassallekin!

Joo, olo on nyt suht ok. Iso postiläjä ilahdutti. Ropan kanssa juoruilu hihitytti. Lääkkeet ja hedelmät kotiinkannettuna helpotti. Tiskit ja pyykit hoidettu ja lattia lakaistu. Aurinkolamppu ladattu. Risti-istunnassa tyynyn päällä lattialla peitto ympärillä taustalla rauhallista musiikkia. Mikäs tässä. Kerrankin näin. Ja mua kuulemma todella kaivataan kirkolla, joten nyt kovasti tsemppaan, että saan sorkat ojoon ja lähdettyä sinne. Kun kerran kyytikin sinne yleensä järjestyy. Ja sitten näkis edes hetken tuota rakasta ystävääkin, jota en ole kunnolla nähnyt aikoihin, vaikka kuulenkin tulonsa. Rakkaita molemmat, Ropa ja tuo toinen. Seinän takana. Siksi iltaisin ja öisin on helpompi olla, kun he ovat paikalla.

Jaaha, OneDrive ei tykkää nyt yhteistyöstä, joten kuvia ei nyt tähän postaukseen. Ehkä saan ne taisteltua seuraavaan...

Sekava teksti, sekava pää.

Päivän ylin 25 C (Real Feel 26 C)
Yön alin 6 C (Real Feel 6 C)
Nyt 13 C (Real Feel 11 C)
Aurinko nousi 6:25
Aurinko laski 17:28

Sähköisiä posteja.

Näin olen tänään itku kurkussa kirjottanut sähköpostilla läheiselle ihmisille. Ehkä osin hieman sekavaa, sekavia ja kaukaisia asioita, joita en selitä sen enempää, kun läheinen ne tietää. Jäävät siis varmasti aukinaisiksi kysymyksiksi, mutta ne ovat kuitenkin asioita, joilla on ollut merkityksensä. Tästä tulee pitkä.

On ollut jotenkin ihan uudenlainen olo nyt. En ole niin peloissani, enhiippaile kotona niin että kukaan ei kuulis mun olevan täällä,uskallan avata oven, jos joku koputtaa, uskallan mennä kysymäännaapurista apua tai ihan vain juttelemaan, menemään ulos viemäänroskia ja bioa. (Nämä kaikki oli aiemmin siis iso ongelma). Muttavaikka mitään varsinaista fyysistä ahdistusta ei ole, niin se joku isomöykky tuolla kuitenkin on. Enemmän on niitä hetkiä, kun tajuan, ettäniin, asiat on ihan ok, kaikesta huolimatta, kunnes tavallaan tartuntaas siihen vanhaan turvalliseen ahdistukseen. Olen toki iloinennoista paremmista hetkistä ja tuntuu, että kyllä tämä etenee johonkinsuuntaan. Nyt vain jotenkin olen johonkin jumahtanut, asiat ei liikumihinkään suuntaan.

Unirytmi on ihan katollaan, menen oikeastaan vasta lähempänäauringonnousua nukkumaan, vaikka yöllä on kylmä istua koneella taikirjoittaa kirjettä. Mutta yöllä on helpompi olla, kukaan ei odotamulta mitään. Plus kun täällä ei päivällä edes ole ketään, niin tuntuuturvallisemmalta nukkua silloin kun muut on pois. Nyt on taas parempiolo kun naapurit on taas kotona. 

Herääminen takkuaa, en haluaisi nousta. Kun nousen, niin sitten entaas saa rauhaa ennenkuin kämppä on siisti, ei ole pyykkejä taitiskejä eikä lattialla roskia. Tätä en nyt varsinaisesti näe pahanaasiana, vaan itseasiassa parannuksena edelliseen. Silloin millään eiollut väliä, vain sillä pahalla ololla, joka puristi niin etteikyennyt mihinkään. Joten kämppä kunnossa, olo parempi. Nukkumaan menoon myöskin vaikeaa, kuten jo varmaan kävi ilmi. Kun olen vihdoinsaanut itseni hereille ja olon suht hyväksi, niin pelottaa mennänukkumaan, kun aamulla alkaa se sama taistelu. MUTTA, taaskinparempana entiseen, en enää jää koko päiväksi sinne punkkaan lukemaantms. Ainoa reviiri ei ole enää makuuhuone, vaan nyt on koko kotikäytössä, eikä ulkona ole mitään pelottavaa.

Onkohan tässä nyt mitään tolkkua? Jokatapauksessa, jaksaminen onparempi, vaikka taistelenkin ihan pienten asioiden kanssa. Setilanteen vaihtuminen on vaikeaa, nukkumaanmeno, herääminen, tekemisenvaihtaminen jne. Sitä lääkäri sanoi, että ahdistus tekee sen. Niin, eiollut vaikea arvata.

Joten, parannusta on tapahtunut, ehkä antanut enemmän työvälineitäolon parantamiseksi, mutta tietyissä tilanteissa jumitun edelleensamaan vanhaan. Jaksan kuitenkin uskoa, että kun vain jatkantaistelua, niin nekin alkavat pikkuhiljaa helpottaa. Onhan tässämuutenkin saatu jo joitain osia helpommaksi. Joten vaikka nyt onkinjoku iso paha möykky painamassa, jaksan olla iloinen tuostapienestäkin muutoksesta parempaan päin.

Olen vihainen sille möykylle, joka pitää mut jumissa täällä. Haaveilenniin paljosta, ihmisten auttamisesta, oman elannon löytämisestä,energiasta ja jaksamisesta, siitä että lähden ja teen, en väsy yhdestäkaupunkireissusta niin, että en jaksa päiviin mitään muuta. Kiroilen,kun netistä löytyy joku, jossa tiedän, että voisin olla apuna, esim.juuri tuo Musasa, tai joku ****** vastaava, mutta tajuan, että enpysty sitoutumaan mihinkään. En uskalla luottaa siihen, ettäjaksaisin. Se on niin rasittavaa, surullista ja kiukustuttavaa. Enhalua olla jumissa kotona, kun tuolla ulkona on niin paljon mitähaluaisin tehdä! Täällä on niin paljon, missä tiedän, että voisinauttaa! Koen olevani täällä enemmän tarpeen, kuin Suomessa, mutta nytjumitan tässä typerässä sairaudessa, joka ei edes näy ja sen takiasitä on niin vaikea selittää kellekään, joka ei ole ikinä kokenutahdistusta ja psyykkistä väsymystä. Ei vaikka kuinka yritänrautalangasta vääntää. Ja samalla itse ihailen ja ihmettelen niitäihmisiä, jotka lähtevät aamulla, tulevat illalla, syövät, nukkuvat jaaamulla taas jaksavat lähteä samaan hommaan. Joka ikinen päivä. Jokapäivä ihmisten keskellä ilman väsymystä.

Äh. Tällainen avautuminen. Olisi tässä kai kaikkea muutakin, joka eivain osaa vielä tulla päästä ulos. Ei mitään jäsentynyttä, vainsekavaa sekamelskaa, lankakeriä, joita yritän setviä pikkuhiljaa auki.
Josta tuli mieleen, että rekisteröidyin Ravelryyn jossa on paljonneulonta- ja virkkausohjeita. Osa ilmaisia, osa maksaa, muutamanilmaisen sieltä jo nappasinkin. En vain osaa aloittaa mitään. Sevirtahepo maksaa muistaakseni 10 dollaria, mutta on tuossa kaikkeaharjoiteltavaa ennen kuin sen voi oikeasti aloittaa.

Lumialla luen kirjoja, siihen löytyy aika paljon ilmaisia kirjoja.Valikoima ei ole suuri, mutta olen sieltä silti löytänyt uusia helmiä,jotka olen halunnut lukea. Englanniksi ne on, mutta se ei haittaa.
Nyt on jo romaani. Kirjoittaminen vain auttaa niin paljon, varsinkinkun voi kirjoittaa lähes samaa tahtia omien ajatusten kanssa. Eikä neajatukset pääse silloin karkailemaan ja menemään niin solmuun.

 Mä en oikeasti tiedä miksi tässä aina käy näin. On ollut hyviäjaksoja, kun olen tosiaan jaksanut käydä töissä, jaksanut herätätöihin ja jopa nauttinut siitä työstä. Aikonaan oli *******, kunnestuli ero ja romahdin. Se masennus oli tosin jäänyt jo siitäteini-ajasta, kun olin jumissa siinä tilanteessa, johon jouduin. (Ensiitä nyt enää viitsi puhua, se aika on ollut ja mennyt ja sitäkäsiteltiin silloin paljon. Se ei ole enää mitenkään päällä olevaasia, mutta oli jonkunlainen alkusysäys tälle kaikelle.)

Sekavat ihmissuhteet siinä välissä, taistelu siitä, että saantutkinnon valmiiksi, se valtava ahdistus, kun tietää, että se pitäisisaada tehtyä, mutta kun ei jaksaisi edes kääntyä sängyssä. Ongelmasyömisen kanssa, kun en vain jaksanut syödä. Isän henkiset ongelmat.
*** tavattuani alku meni tietysti siinä alkuhuumassa. Kun totesinolevani turvassa (alitajuisesti siis), annoin romahduksen tulla ja seoli kyllä aivan kamalaa aikaa. Ahdistus ja masennus ja unettomuus.Uhh. Mutta se oli pakko käydä läpi, turvassa. Siinä ehkä oletoikeassa, että parisuhde auttoi, aloinhan pikkuhiljaa nousta, kunolimme menneet naimisiin, löytyi se yksityinen psykiatri, jolla mun eisitten lopulta edes montaa kertaa tarvinut käydä, kun asiat vainloksahtelivat paikoilleen. Muutto uuteen kotiin, jossa ei ollut pahojamuistoja, joka oli metsän vieressä ja työpaikkakin löytyi ihanvierestä. En varmasti olisi jaksanut pidempää työmatkaa. Kävellen,niin että itse kontrolloin matkaan menevän ajan.

Sitten se romahti. Lapsettomuus. Hoidot ja siitä seuraava työnantajanymmärtämättömyys. Erottaminen työparista, jonka kanssa tulin toimeen.Koin tulleeni syrjityksi, vaikka tykkäsin uudestakin osastosta paljon.Mua vaan ei taaskaan kuultu. Olin juossut tukka putkella, että saantyöt tehtyä aikataulun mukaan, opetellut hurjan salatun prosessin jakoittanut setviä siinä vastaan tulleita ongelmia. Jakun en sittenlapsettomuushoitojen ja työn stressin jälkeen jaksanutkaan, niin mutheitettiin syrjään. En saanutkaan ymmärrystä. (Muistan kyllä hänensanoneen, että joutui pitkään odottamaan ensimmäistä lastaan,itseasiassa huomasi olevansa raskaana ollessaan jollain reissullajossain päin Afrikkaa! Mutta ei se ymmärrys sitten niin pitkällekantanut.)

Anyways. Mietin tässä vain, kun tuntuu, että kaikesta joudun ainataistelemaan. En todellakaan voinut hyvin ******:ssä, kävinhän silloinpuhumassakin, mutta se ei oikein johtanut mihinkään. Lukiossa kaikkiromahti. Onneksi pääsin vaihtamaan koulua.
Ensimmäinen parisuhde, joka oli kyllä suht tasainen, mutta se ei vainriittänyt toiselle osapuolelle. Siitä seurannut romahdus, olinhan kaitavallaan paennut teininä alkanutta masennusta ensin uuteen kouluun jasitten parisuhteeseen. Silloinhan ne kaikki käsittelemättömät asiattulivat eteen.

Noh, sain taisteltua tutkinnon. Muutama sekava parisuhde, jotkaonneksi loppuivat ennenkuin oli liian myöhäistä. Vihdoin vakaaparisuhde, joka tuli oikeastaan täysin nurkan takaa, en ollut halunnutsuhdetta niin aikaisin edellisen jälkeen. Siitä tuli hyvä suhde,kunnes, kun olin ensin taistellut valtavanmasennusahdistusunettomuuden läpi, törmäsin uuteen vastukseen,lapsettomuuteen. Märkä rätti silmille taas. Samoin sen työn kanssa.(Jota edelleen oikeasti kaipaan!)

Se tunne, kun tänne laskeuduin ensimmäistä kertaa ja tunsin olevanikotonani. Mietin, että mitä teen ***** suhteen. Suretti. Mutta hänoli jo löytänyt ratkaisun, joka tietysti oli kipeä, mutta aukaisiminulle vihdoin mahdollisuuden päästä kotiini. Epämääräinen suhde

          täällä (****), mahdoton suhde, josta ei lopulta olisi

voinut tulla mitään sen kummempaa. O, joka tuli aivan liian aikaisin,mutta päästin, koska tuntui, että olen täysin yksin. Pääsin sisäänperheeseen. Pikkuhiljaa loin muitakin ihmissuhteita. Vapaaehtoistyössä(****) törmäsin valtaviin vääryyksiin, vallan väärinkäyttöön,epätasa-arvoon ja huutamiseen. Huutamiseen, jota en kestänyt.Jättäydyin pois.
Suhteesta O:hon ei kai tarvitse tämän enempää selittää. Taas se, jokaaluksi näytti ja tuntui hyvältä, kääntyi pahaksi ja minkä takia!Alkoholin! Taas jotain, jolle en vain voinut mitään. Tajuan sen kyllä.
En ole yksin. Minulla on ihmisiä. Mutta taas koitan nousta jaloilleniuuden, henkisen vastoinkäymisen jälkeen. Tässä on kaikki yhdessä, myöslapsettomuus. Sama alkoholinhajuinen koti, samanlaiset taisteluthumalaisen kanssa (joissa aiemmin en itse ollut juurikaan toisenaosapuolena, mutta kuulin kyllä muuten).
En tiedä, joskus tuntuu, että onko nämä nyt lopulta sellaisia, joistapitää hajota näin pahasti? Että eikö jokaisella ole omatvastoinkäymisensä ja silti he jaksavat? Miksi minä romahdan aina niinsyvälle? Miksi?
Ja joo, toki turvallinen parisuhde olisi se, joka nostaisi tästä. Eitarvitsisi taistella yksin. Mutta mistä tiedän, kenen kanssa sellainenolisi? Tulisi? On ihmisiä, jotka ovat käyneet lähelläni, mutta sittenkuitenkin häipyneet kauemmaksi. En toisaalta ole halunnutkaan senenempää. On se yksi ihminen, joka tulee ja menee, jota aina etsinbussipysäkillä, joka vie mut ulos, mutta sitten taas katoaa. En tiedämitä tuntea. Annan olla, onhan tässä niin paljon muutakin.
Äh. En kuitenkaan koe olevani täällä niin loukussa kuin Suomessa. Niinhassulta kuin se kuulostaakin, kaiken näiden käytännön ongelmienkanssa. Mutta nämä käytännön ongelmat on kuitenkin sellaisia, joihinvoi löytää ratkaisun. Konkreettisia ongelmia, ei henkisiä. Eituulimylly, jota vastaan taistella, kuten entinen pomo. Arki onmaanläheisempää, pyykit ja tiskit käsin, veden kantaminen (no nyt olentaas tottunut sisään juoksevaan veteen), ei telkkaria, tasainenvuorokausirytmi (siis pimeä ja valoisa), paljon aurinkoa ja lämpöä.Näitä olen kyllä kertonut ennenkin. Niillä on, kaikesta huolimatta,suuri merkitys jaksamiseeni tällä hetkellä. Kun vain pääsen ulos,siellä on aurinkoa, siellä on puita, siellä on vihreää, ei pimeää jaloskaa. Se aurinko saa hymyn huulille, ihmisten kanssa jutellessatulee hyvälle tuulelle. Sosiaalinen lukko on avautunut, avaan suunivieraille ihmisille ihan spontaanisti. Ihan kuin kaikki muutkintäällä.
Niin. Köökkipsykologiaa. Sitäkin tarvitaan.

Anteeksi, jos kappalejaot ja muut menee ihan pyllylleen.

Miksiköhän edes halusin nämä tänne? Ehkä tarvitsen palautetta muualtakin. En tiedä. Pää on tänään vähän sekaisin.

Päivän ylin: 24 C (Real Feel 28C)
Yön alin: 5 C (Real Feel 6 C)
Nyt: 14 C (Real Feel 14C)
Aurinko nousi 6:24
Aurinko laski 17:28

Värikyniä.

Saan ilmoituksen, että joku on laittanut viestin facebookissa. Joko se on saatava lukea samantien tai sitten välttelen, niinkuin viestiä ei olisikaan. Kummassakin syynä pelko. Pelko siitä, että mitä multa nyt halutaan, onko jotain mitä en voi tehdä tai onko joku peräti vihainen jostain. Jälkimmäinen pelko on suurin, vaikka en edes muista koska niin olisi käynyt. Menee samaan sarjaan mun ulosmenopelon kanssa.

Naapurin 6-vuotias kävi kysymässä värikyniä. Mullahan niitä riittää, onneksi. Poika oli taas kerran mennyt hukkamaan koulussa tarvitsemansa värikynät, yllätys yllätys.

Ei täällä muuta. Tänään oli suht lämmin päivä, ainakin sen verran kun nokkaani ulos pistin.

Paitsi että olen kärsinyt nyt jo jokusen viikon turvonneesta mahasta, oikeastaan ihan ylhäältä alas ja olen koittanut ja kokeillut vaikka mitä, että se asettuisi. Nyt on viimeisenä oljenkortena se uusi lääke. Tiedän, että se on rauhoittanut oloa, eikä mitään (muuta?) oiretta ole ollut, mutta jos tämä mahan turpoaminen nyt johtuu sitten siitä, niin valitettavasti mieluumin jätän sen pois. Tämä nimittäin ihan sattuu ja näytän ihan raskaana olevalta. Ja sitäkään oletusta en halua kuulla keneltäkään tämän edelleen ajoittain kipeältä tuntuvan lapsettomuuden takia. Äh. Katsotaan. Kaikkea googlen kertomaa olen jo tähän ehtinyt kokeilla ja itseasiassa, nytkun mietin, tämä pikkuhiljaa alkanut turvotus alkoi juuri samoihin aikoihin kuin tuo lääkitys! Eihän sitä alkuun niin huomaa, varsinkin kun naisena nämä turvotukset menee ja tulee tasaisesti, mutta nyt se on jäänyt päälle ja pahentunut. Eikä se tietysti ole kivaa, kun sattuu jo ihan se, kun maha on niin pinkeä.

Mitäpäs säätilanteeseen kuuluu. Ei ikinä mitään kovin suuria muutoksia mutta silti.

Päivän ylin 22 C (Real Feel 25 C, no ilmankos lämmitti, aurinko <3)
Yön alin 4 C (Real Feel 5 C, talvea joo, sisälläkin vilakkaa, kahdet villasukat jne)
Nyt vähää vaille seitsemän 16 C (Real Feel 17C)
Aurinko nousi 6:24
Aurinko laski 17:28

Ajattelin tehdä Onnen Murusia-purkin, pesin jo vanhan hillopurkin sitä varten. Ja koittaa muistaa täytellä sitä niillä hyvillä hetkillä, jotta niille voi sitten hymyillä hankalana päivänä. Jollainen eilinen oli, mutta onneksi tänään ei taas niin paha. Siksi tuo purkkikin tuntui hyvältä ajatukselta.

Lainataanpas taas veljen kuvia, lapsiteemalla tällä kertaa. Värikynien hukkaaja sokeriruo'on tai vastaavan kimpussa, isänsä (tai noh, enemmän kyllä periaateessa äitinsä, kun suurin osa investointirahasta tuli siltä suunnalta) Mitsubihsin (Kuka typosi? Maalari?) takana. Ja sitten apinavauva Victorian putouksilta. (Josta tuli mieleen uutinen Etelä-Afrikasta. Huoh, ihmiset taas!)

Voitetaan pelkoja ja tunnetaan vahvuutta.

Eilen tein jotain, jota en ikinä ajatellut uskaltavani tehdä. Siksi, että myös netin takana käytännössä tuntemattomatkin ihmiset pelottavat ja heidän sanansa, jotka tuntuvat iskeytyvän suoraan suoraan minuun henkilökohtaisesti. En muista olenko tänne kirjoittanut, että en kestä erimielisyyttä, en kestä kinastelevia tai tappelevia ihmisiä. En vaikka tietäisin, että asiahan tässä vain kinastelee. Sydän alkaa hakata, kylmänhiki iskee, sormet ja varpaat jäätyvät, solmu sisällä kiristyy. Ei, en kestä tuota tunnetta.

Mutta eilen, toki muutaman minuutin asiaa mietittyäni, laitoin linkin erääseen facebook-ryhmään, linkin takana oli uutinen naisesta, joka sai kymppitonnin sakot haukuttuaan mustia apinoiksi. Kyllä, tulenarkaa, ihmisiä jakavaa, joissain myös vihaa nostattavaa, mutta myös paljon hyvää ja positiivista. Niinhän siinä sitten kävi, että uutisessa, joka oli Etelä-Afrikasta, tartuttiin siihen ainoaan sanaan, jolla ei pitänyt olla merkitystä: Zimbabwe. Uutinen oli nimittäin Zimbabwenewsnow-sivustolta. Päädyin toistamaan samaa asiaa erään henkilön kanssa, joka ei tuntunut osaavan lukea mitä kirjoitin. Kieltämättä vähän hermostutti, sormet jäätyivät muutenkin koleassa talvi-illassa, hikeä pukkasi, mutta onnistuin rauhoittumaan. Rauhoituin koska emme oikeastaan olleet edes eri mieltä, lähestymistapamme vain oli eri: hän halusi lähestyä vihan kautta, minä rakkauden ja ystävällisyyden. Hän kertoi tuijottaneensa täällä aseen piippuun, minä kerroin, että tiedän minäkin miten täällä pääsee tuijottamaan aseen piippua, mutta pidemmälle pääsen, kun näen ja kuulen ihmiset ympärilläni, enkä ole yhtään parempi tai huonompi kuin muutkaan. Eikö olla jo nähty mihin viha johtaa? Sotia, pakolaisia, kärsimystä. Se viha, joka ensin luo sotaa, vihaa myös sen seurauksia. Eihän tämä kierre johda yhtään mihinkään! Kanssakeskustelijani tuntui vain olevan niin täynnä pyhää vihaa meidän presidenttiämme kohtaan, että alkoi jo tuntua, että tästä oli tullut hänelle pakkomielle. Ei ymmärtänyt, että suurin osa täällä tietää ja tajuaa mistä jatkuvat ongelmamme johtuvat. Ei ymmärtänyt #thisflag-liikkmeen ideaa, tuntui ajattelevan, että ihmiset ovat vain aivotonta massaa, jota diktaattorimme täällä aivopesee. Keskustelu meni lopulta niin absurdiksi, että aloin jo miettiä, että onko ihmisellä joku lukihäiriö kenties, tai joku muu syy miksi hän ei ymmärrä mitä me muut kirjoitamme. Mietin, että miten joku edes pystyy kokemaan niin suurta vihaa mitään kansaa kohtaan, erityisesti heitä, joita sorretaan ylemmän tahon toimesta. Me, Pohjois-Korea, Venäjä. Tuntui, että hänen mielestään oli väärin pitää ihmisistä näissä maissa. Ja hiljaisena kuiskauksena aivojeni takaosassa: onko Suomessa tilanne kovinkaan paljon erilainen lopulta? Vihaa ainakin tuntuu olevan enemmän, mutta mikäpä minä olen sanomaan, kun olen täällä jo ollut niin pitkään eikä nykyisenlaista keskustelua vielä käyty siellä asuessani, ainakaan samassa mittakaavassa.

Jos viitsisin, jos tietäisin, että henkilö kykenisi ymmärtämään tämän: kertoisin, että kävin kutittelemassa naapurin poikaa jalkapohjista, leikkasin hänelle lehdestä koulutehtävää varten muutaman eläinkuvan, juttelin ystäväni kanssa, ihan samalla lailla ystävän, kuin suomalaiset ystäväni ovat. En ymmärrä miksi minun pitäisi jotenkin sääliä tai vihata heitä, kun ovat sattuneet syntymään maahan, jonka hallinto on mennyt sekaisin kolonialismin seurauksena.

Jos viitsisin, kertoisin, että ystäväni kertoi, kun olin lähtenyt toimistolta perjantaina, sinne pölähti enemmän tai vähemmän tuntemani ihminen, hassujen syiden ja seurausten ihminen, joka on minua vältellyt, ehkä nolostuksissaan, mutta yhtä kaikki, nyt yhtäkkiä haluten pussata minua ja harmistui kun olin ehtinyt jo lähteä. Ei tuo vihan täyttämä ihminen olisi ehkä ymmärtänyt, että tämä kaikki on sitä ihan tavallista elämää mitä täällä elämme. Emme itke surkeutta, emme ole alistuneet siihen mitä meille ylempää syötetään. Elämme, nauramme, rakastamme, taistelemme. Ihan siinä missä muutkin ihmiset missä tahansa muussa maassa. Jotenkin suomalainen sisu tuntuu jopa kohtaavan täällä hyvän vastuksen: kaikesta huolimatta, kaikesta rahapulasta, kaikesta nälästä, kaikesta vastutustuksesta huolimatta, jatkamme taistelua. Jatkamme taistelua, vaikka kukaan ei voi tietää miten tässä käy, mihin tilanne kääntyy. Sillä tilanne tulee kääntymään pian, siltä ei voi välttyä.

Tänään sää vaihtui, heräsin kovaan tuuleen, iltapäivällä oli hetken lämmintäkin, mutta nyt on pilvistä ja yhdessä tuulen kanssa tuntuu aika kolealta. Katsotaanpa:

Päivän ylin: 20 C (Real Feel 20 C)
Yön alin 8 C (Real Feel 6 C)
Nyt 17 C (Real Feel 16 C)
Aurinko nousi 6:23
Aurinko laskee 17:28

Ikkunoita voisi sulkea, ettei kämppä ihan vallan jäähdy, läpiveto tässä tuulessa on aika reipas.

En osaa liittää kuvia. Päässä on taistelu. Mikään ei tunnu tuovan rauhaa. Istun liikaa koneen vieressä, pitäisi ehtiä pelata kännykkäpasianssia, kirjoittaa kirjeitä, silittää ja kaikki mieluusti yhtä aikaa. Kun pelaan, ahdistaa se, että jumitun siihen, kun istun koneella, ahdistaa, kun istun siinä, enkä tee muuta. Kun herään, en halua oikeasti herätä. Illalla en halua nukkumaan. En kestä tilanteen muutosta, en kestä vaihtaa olosuhteesta toiseen, valveilta uneen ja taas hereille. Miksi tämä taistelu on päässä koko ajan, miksi se ei voi olla hiljaa? Mitään en kykene päättämään, käyttääkö tämä dollari leipään vai jemmatako, saati sitten isompia kysymyksiä. Olkaa jo hiljaa ja antakaa minun kerrankin levätä! Kirjeet eivät karkaa minnekään, peli ei karkaa minnekään, pyykit on pesty, koti on siisti. (Sekin vain, kun en kestä niitä tekemättömiä töitä, ja kuitenkin jätän paljon tekemättäkin, kun se ahdistaa.) Ah mikä ristiriita päässä onkaan meneillään.

Jospa jaksaisin käydä hakemassa sen pusun joku päivä. Hihi. Tähän liittyvä tarina on hymyilyttävä, mutta siihen ehkä joku toinen kerta. Salaisuuksia.

Ihan kelpo talvipäivä.

Päivän ylin 23 C (Real Feel 27 C)
Yön alin 8 C (Real Feel 6 C)
Nyt 22 C ja siltä tuntuukin.

Aurinko nousi 6:23
Aurinko laskee 17:28

Tänään on jotain torstain ja perjantain välimaastosta. Torstai oli huono päivä. Kunnes päädyin huonoon ratkaisuun, kun en enää jaksanut, mutta se auttoi kuitenkin sen verran, että perjantaina pääsin kaupunkiin asti.

Piti mennä Musasalle, mutta lähdin kuitenkin niin myöhään liikkeelle, että kun piti valita jäädäkö seitsemännellä vai kuudennella kadulla, jäin kuudennella. Kävelin Musasapaperi-kansioni kanssa vastakkaiseen suuntaan toimistolle ja jäin sinne jumiin. Oli aika paljon asiaa viikolta kertynyt, pitkästä aikaa tuntui hyvältä puhua ne ulos, kuulla vähän mitä oman navan ulkopuolella tapahtuu. Olisihan tuota pitäätehdä-asiaakin ollut, mutta kun tällä hetkellä ei ensinnäkään ollut käteistä edes kahta dollaria toisen asian hoitamiseen ja toiseksi, ei se mitään tällä hetkellä muuttaisi, niin jätin tekemättä. Ne eivät onneksi tekemättäjätettyinä lisää ahdistustakaan, parempi niin.

Ja näinpä autoanikin! Wau. Tai siis. Siitä oli ollut bensapumppu hajalla, mikä vain lisäsi käsitystäni siitä, että edellinen kuski ei ollut viitsinyt välittää autosta, miksi olisi, kun ei ollut hänen. Samaan linjaan siis tämän edellisen kuskin, eli niinsanotun aviopuolisoni kanssa. Bensapumppu ei välttämättä tykkää siitä, että tankkiin lisätään vain litra pari kerrallaan ja ajellaan käytännössä tyhjillä koko ajan. Tämän korjaamiseen ei kuitenkaan mennyt niin paljon rahaa, etteikö edellisellä kuskilla olisi teoriassa pitänyt olla siihen mahdollisuus, mutta asia meni sen sortin jänkkäämiseksi, että hermostuin ja blokkasin koko kuskin keskustelusta. Onneksi uusi kuski sai auton haettua ja korjattua, oli sitä kuulemma aika lailla joutunut pesemään ja vieläkin olisi pestävää, mutta muuten oli aika lailla samassa kunnossa kuin lähtiessä, toinen takaovi ei edelleen toimi, se on sähköovi, eikä aukea "jostain syystä", kuskin puoleinen ikkuna ei toimi, sekä kaikki samat naarmut siellä olivat, niitä ei ollut tullut lisää. Vain se lommo, jonka vanha kuski teki kun vei auton pihasta ensimmäisellä kerralla.

Autoasia on nyt siis ahdistamattomassa tilassa, uusi kuski sanoi, että haluaa käyttää viikonlopun sen puunaamiseen (on muuten autokorjaaja, sekä rengaskorjaaja, että siinä mielessä luotto häneen on hitusen korkeampi, plus muutenkin olen tuntenut tämän nuoren kaverin jo jonkun aikaa) ja aloittaa sitten maanantaina. Siitä viikon päästä sitten ensimmäinen tilitys, mikä tulee todellakin tarpeeseen, sillä se käteinen vain vähenee pankeista.

Kirjoittelin vähän kirjettä, otin asiakkaille muutamia kopioita, söin tarjotun lounaan ja lähdin sitten kohti bussia. Kiemurtelin muutaman pankin kautta, mutta ihan turhaa oli se, postissakaan ei ollut vielä korttipäätettä (no se olisi jo palkitsemisen arvoista toiveikkuutta, miten se nyt olisi onnistunut parissa päivässä? Hah, ei mitenkään). Edellinen bussi lähti juuri nokan edestä, häntä ei näkynyt tälläkään kertaa, uusi bussi tuli lähes samantien ja täyttyi muutamassa minuutissa. Kotimatkalla typosin whatsapp-viestejä, kuuntelin musiikkia, kävin ostamassa kaupasta hedelmiä ja tulin kotiin sopivasti kuumissani hiustenpesua ajatellen. En pese niitä kuin kerran viikossa, osin tästä koleudesta johtuen, osin siitä, että ne ovat siihen tottuneet, ennen väli oli jopa pidempi. Tästä viikosta en kuitenkaan enää tingi.

Loppuillan istuin sitten tietysti kylmissäni tässä koneen vieressä, lämmitin vähän ruokaa uunissa (sähköt katkesivat muistaakseni vain kerran), söin valkosipulipatonkia, jumituin liikaa nettiin, kunnes jumituin liikaa ilmalöhötuolini syvyyksiin kännykän pasianssipelin lumoihin. Sitten kello olikin yllättäen yksi yöllä. Päivä meni siis yllättäen suht kivuttomasti, plussaa siitä. Aktiivisesti koitettu vähentää ahdistuksenaiheita, nautittu siitä, että on päästy neljän seinän sisältä tuonne ulos palmujen ja auringon hymyilyttävään syleilyyn, vähän parannettu maailmaa puhuen, todettu samojen monttujen ja kolojen olevan edelleen paikoillaan kaupungin kaduilla, vaihdettu sanoja muutaman puolitutun kanssa matkan varrella, osuttu sopivasti iltapäiväruuhkaan kaupungilta lähtiessä, naureskeltu ja vähän huvittuneena hymistelty kombikuskille, joka luuli voittaneensa tekemällä oman kaistan, mutta päätyi kuitenkin samaan paikkaan jonossa, ellei jopa kauemmaksi. Aina kannattaa lähteä ulos, vieläkun saisi kroppansakin ymmärtämään sen.

Tänään heräsin naapurin tytön koputteluun, Ropa kysyi voinko päivittää hänen whatsappinsa. Päivitin, tuli siinä samalla luotua hänelle sähköpostikin, kun se helpotti Playstore-hommia. Tuplailahdus siis, kun vein puhelimen takaisin Ropalle, joka puhdisti sugar beans tyttöjen kanssa. Luuttusin lattiat, tein hedelmäsalaattia aamupalaksi, en jumittunut niin pahasti nettiin, eivätkä kännykän "turvapelitkään" jumittaneet liian pahasti. Siitä todistuksena se, että istun tässä tätä päivittämässä! Olohuone on loistavan oranssi laskevan auringon valosta (aurinko kiertää juuri oikein tämän kodin, aamulla paistaa makuuhuoneeseen, illalla olohuoneeseen, tekee tästä asunnosta luopumisen vielä vaikeammaksi), auringolla lataantuva lamppu vilkuttelee, että hyvin riittää vielä aurinkoa, asunto on tuulettunut hyvin kaikkien ikkunoiden ollessa auki.

Huomenna minut puhuttiin lähtemään kirkkoon pitkästä aikaa. Toivottavasti jaksan! Ainakin kirkkorakennus on ihanan pirteä ja pihalla kasvaa muutama pieni palmu.

Veljeni kunniaksi täytyy sanoa, että hän selvisi tästä suoli- ja lehmän mahalaukku-annoksesta suuremmitta henkisittä vaurioitta peräti kahdesti! 

Myytävänä!

Yksi kappale yleistyneitä ahdistuneisuushäiriöitä! Ostaahan tämän joku, niin kai moni ajattelee minunkin tehneeni. Laiskuuttani tai jotain muuten vain.

Eilinen meni hyvin. Heräsin aamulla virkeänä ja valmiina lähtemään kaupungille. Kylmä suihku ei pelottanut, vaan lisäsi energiaa. Lompakossa 1 dollari ja muutama pieni hilu, hyvä, pääsen ainakin kaupungille ja takaisin. Bussiin, kaupunkiin. Liikennevaloissa ennen omaa "pysäkkiäni" jumituimme odottamaan presidentin saattuetta, joka oli tulossa hänen kotoaan suuntana parlamenttitalo. Poliiseja, sotilaita, ambulanssi, muutama musta auto. Muutama kortteli Musasalle. Ilmoittauduin ja sain keltaisen viitosen jonotusnumerokseni. Siinä menikin mukavasti parituntinen, kirjoitin kaksi kirjettä ja vähän omaan pikkuiseen reissuvihkooni, joka on aina hätätilassa mukana, jos ja kun joudun jossain odottamaan. Kirjoittaminen vähentää odotusahdistusta.

Pääsin vihdoin juttelemaan naisen luo, jonka kanssa yritimme päättää mitä tehdä. En osannut päättää yhtään mitään, vaihtoehtoja on useita, toisensa kumoavia, toisiaan tukevia. Ahdistus vain halusi, että en päätä yhtään mitään. Sain yhteystiedon keskustan poliisiasemalle. Päätimme varata minulle seuraavaksi päiväksi aika Musasan lakimiehelle. Sekin tosin jonotusperiaatteella, eli istuisin taas odotustilassa. Sehän ei haittaisi. Toonana mangwana, nähdään huomenna. Niinhän, kaikki oli hyvin, mulla oli hyvä olo jne.

Oli kylmä. Poislähtiessä piti kaivaa hanskat laukusta. Sormet olivat jäässä sisätiloista. Kävelin kohti toimistoa, vaihdoin muutaman sanan sekurun (vanha mies, isoisä, eno jne..) kanssa ohikävellessäni kylmyydestä. Toimistolla oli nuori mies, jota olin pitänyt toisena varakuskina ja hänen kanssa keskustelimme hyvässä hengessä. Hän menisi katsomaan autoa, korjaisi tai korjauttaisi mikäli ei itse osaa, soitimme edelliselle kuskille ja vahvistin, että tämä nuori mies tulee autoa noutamaan/tarkistamaan.

Olin levoton. Purin Ropalle viestinvaihtoni vanhan kuskin kanssa. Se keskustelu ahdisti älyttömän paljon, niin että lopulta päätin vain lopettaa, kun se ei johtanut mihinkään. Siis se viestikeskustelu, sen ulospuhuminen auttoi vähän. Mutta jalkoja poltteli, piti lähteä etsimään automaatteja. Lähdinkin pian, varmana siitä, että kyllä nyt jostain löytyy rahaa. Kovin vain oli hiljaista, aiemmat jonotkin olivat hävinneet. Vain yhden pankin edessä oli jono, mutta se ei auttanut minua. Ramppasin ylös ja alas, mutta ei. Luovutin. Kävin pääpostitalolla kysymässä olisko heillä korttilaitetta, että saisin postimerkkejä. Ei ollut. Postitalon ostarin yhdessä pienessä putiikissa kävin vaihtamassa kuulokkeeni uusiin, toinen kuuloke hajosi nimittäin viikon sisään ostosta. Sain hyvää palvelua, hymyilin leveästi lähtiessäni.

Bussille. Silmäni etsivät häntä, ei vieläkään näkynyt. (Hän on ollut hiljaa puhelimessakin jo yli viikon. Hän, jonka kanssa olin pumpulimatkallani ja joka lupasi minulle uuden kuskin.) Kotiostarilla. Apteekista hain loput lääkkeeni, jotka olivat jääneet saamatta edellisellä kerralla. Postilokerosta kaksi kirjettä ja kaksi korttia. Kaupasta omenoita, banaania, jauhelihaa, passionhedelmiä, valkosipulisämpylöitä ja juustoa. Ja ne kaksi lahjusjäätelöä automaattien vartijoille, ihan vain iloksikin, vaikka lupasivat, että ilmoittavat sitten minulle heti, kun rahaa tulee.

Katsomaan taas yhtä kämppää. Iso olohuone ja ruokailutila takalla, mutta jaettu kylpyhuone ja vesikin pitäisi kantaa jostain portin pielen säiliöstä. Olisiko se edes tarpeeksi puhdasta juotavaksi? En osannut päättää, tila oli ihana ja takka oli kiva, mutta se vesi.

Kotiin. Ahmin sämpylät nälkääni. En ollut syönyt koko päivänä, kun ei ollut kuin se bussiraha. Vettä oli pienessä pullossa mukana, mutta kun oli niin kolea päivä, niin ei tullut siitäkään hörpittyä. Sämpylöiden jälkeen iski hirveä väsymys, hyvä kun jaksoin jauhelihasta vääntää kastikkeen. Meninkin sitten n. 4 tuntia tämänhetkistä normaaliani aikaisemmin nukkumaan.

Ja nyt kello on neljä enkä ole lähtenyt yhtään minnekään. Heräsin kellon ollessa melkein yksi. Aivan valtava syyllisyys siitä, että en päässyt lähtemään kaupungille. Olisi se Musasa ollut ja sitten sitä auto/kuskijuttua taas selvittää. En uskalla katsoa puhelinta, jos minua on kaivattu. Pyykkään, petaan, teen aamupalaa.

Puhelin on soinut, minua on yritetty tavoittaa. En ole kyennyt vastaamaan ja sekös vain lisää ahdistusta. Tiedän, että autoasiaa olisi pitänyt selvittää. Tiedän, että olisi pitänyt mennä Musasalle, onneksi se sovittu aika oli kuitenkin tosiaan vain jonotusaika. Toisaalta onneksi siis. Tiedän, että kuitenkin pian menen sinne. En vain näytä nyt kykenevän jokapäiväiseen toimintaan. Eikä minulla olisi ollut käteistä bussiinkaan, vaikka olisin sen kyselemällä joltain saanut. En vain jaksanut sitäkään.

Nyt istun taas olohuoneen lattialla ja pusken ahdistusta pois. Se kiertelee ja kaartelee, laskeutuu päälle, huitaisen sen pois, nauraa, kun en kykene vastaamaan puhelimeen. Nauraa, kun tietää, että saa sillä taas lisää valtaa. Nauraa, kun kohta minun pitää taas aloittaa lauseeni anteeksi kun en voinut vastata, mutta... Tai anteeksi, että en kyennyt tulemaan, mutta... Eikä kukaan kuitenkaan ymmärrä, vaikka saattaisivatkin huitaista, että mitäs tuosta. Kai tämä maailma on heille yhtä etäinen, kuin se maailma minulle, jossa ollaan ja mennään, eikä pelätä tai väsytä yhden päivän takia näin paljon. Yritän ymmärtää ja haluan kiivetä siihen samaan maailmaan. Kuka on vienyt tikapuut?

Koitan luottaa, että autoasiaan liittyvät henkilöt muistavat eiliset sanani ja osaavat tehdä oikein, vaikka itse en siihen juuri nyt kykenekään. Varsinainen noidankehä taas.

Päivän ylin 21 C (Real Feel 21 C)
Yön alin 3 C (Real Feel 4 C ohhoh, oliko tosiaan noin kylmä. En huomannut. Taisin nukkua.)
Nyt 21 C

Aurinko nousi 6:22
Aurinko laskee 17:27

Päivän ylin.

Päivän ylin 20 C (Real Feel 21 C no eikä ollut kun kylmä!)
Yön alin 5 C (Real Feel 5 C)
Nyt klo 17:23 17 C ja lähes pilvistä
Aurinko nousi 6:22
Aurinko laskee 17:27

Pääsin tänään kaupunkiin asti ja reissu meni ihan hyvin, paitsi rahaa ei löytynyt. Ja muusta kirjoitan kunhan tästä tokenen, olen sekä jäässä, että väsynyt.

Muutama tämänpäiväinen talviasukuva.

Ilta.

Katson leffaa. The Great Gatsby. Hyvä leffa. Mutta, miehellä on tyttöystävä, ollut vuosia, mutta entä kun vaimon entinen heila tulee maisemiin ja vanha tarina saa uusia lukuja. Miksi se on sitten paljon vakavampaa kuin miehen tyttöystävä? Niin se on täälläkin. Miehet ramppaavat tyttöystävissä lähes järjestään kaikki, mutta ootapa jos vaimolla on jonkin sortin suhde toiseen mieheen, niin maalma kaatuu ympäri ja joskus päädytään oikeuteen, joskus vielä pahempaan. Miksi miksi miksi? Miksi tämä kaksinaismoralismi? Tai niin. Tiedänhän minä. Onhan täällä polygamia, lapsiavioliitot ja jalkavaimot vielä laissa sallittuja. Ei se niin vain katoa, vaikka kuinka yritettäisiin länsimaalaistua. Vanhat tavat ovat sitkeässä.

Ahdistus on ollut lievää ja nyt onkin aika turhaantua. Kiukkuan ja raivoan ahdistukselleni, kun se sulkee minut kotiin, eikä päästä tekemään asioita joita haluaisin. Illalla voin paremmin, mietin, että mikä ihme estää minua lähtemästä kaupunkiin päivällä, eihän se ole kuin kävely bussille jne. Tulee aamu. Yhtäkkiä väsyttää, pelottaa jokin, matka tuntuu rakettimatkalta kuuhun. Kauas siis. Miksi en voi olla ihminen, joka lähtee aamulla töihin tms, jaksaa koko päivän, jatkaa ehkä illalla harrastuksissa, tulee kotiin, syö, nukkuu ja lähtee edelleen yhtä energisenä suorittamaan uutta päivää. Tai ei tarvitse edes suorittaa, vaan elää.Ähh.

Tuntuu, että monet ihmiset, jotka eivät ymmärrä ahdistusta tai muita pelkoja, pitävät laiskana. En tiennyt valitsevani pahan masennuksen vuonna 2000. Se oli alkanut jo itseasiassa vuosia aiemmin, mutta en sitä tunnistanut. Enkä todellakaan halunnut masennusta! En halunnut olla niin väsynyt, etten jaksanut edes kääntyä sängyssä. Tai valvoa monta yötä putkeen kun ainoa toive oli vain saada nukkua, että unohtaisia kaiken. Taistella itsensä kanssa jopa kauppaan menosta. Kauppaan, joka oli tien toisella puolen. Ei, en todellakaan halunnut tällaista vaikeutta elämääni. Haluaisin auttaa, saada iloa työstä, olla ottamatta paineita rästihommista, ylipäänsäkin tulevista asioista.

Olotila aaltoilee koko päivän. Ahdistus tulee, käsken sen mennä pois. Hetken on rauhallista. Ajatukset jatkavat etenemistään ja pyörimistään. Kohta tulee uusi ahdistus. Käsken sen pois. Tätä koko päivä. Se väsyttää niin kovin. En haluaisi taistella itseäni vastaan. Eikä se helpota, vaikka joka ikinen kerta ulos lähtiessä olo paranee, eikä mitään ylitsepääsemätöntä tapahdu. Miksi, oi miksi, mun pitää silti joka kerta taistella siitä? Argh, en halua enää! Turhaudun! Kiukustun! Haluan päästä ulos elämään!

Siivoan, tiskaan, pyykkään, pidän kodin siistinä. Se rauhoittaa, mutta ei päästä vielä ulos. Mutta kotiympäristö on sentään järjestyksessä. Istun tuijottamassa facebookkia, mutta päässä pyörii ajatukset, entä jos kirjoittaisikin kirjettä, joo! Eikun ei sittenkään. Tai kortteja! Ei, ei sittenkään. Villasukka on kesken, entäs jos sen tekisi loppuun. Ei, silloin on liikaa tilaa muille ajatukselle, kirjoittaessa tai lukiessa ne eivät niin karkaa. Ne kuitenkin pyörivät siellä, enkä saa niitä hiljaisiksi. Mistä löytyisi off-nappi? Onko joku löytänyt? Etsintäkuulutan!

Hedelmät on loppu. Käteinen on loppu. Tappelen autokuskini kanssa, joka on hajottanut auton, kertonut asioista jälkikäteen, tehnyt muita korjauksia näyttämättä niitä ensin minulle, ottanut vain rahat välistä. Tai lähettänyt kuvan vanhasta tapahtumasta, eikä tuonut autoa näytille pyynnöstä huolimatta. Nyt se ei käynnisty. Mulla ei ole rahaa korjata. Eikä kuulemma kuskillakaan, vaikka auton olisi pitänyt olla ajossa sen 5 päivää ennen hajoamista, mihin ne rahat ovat kadonneet? Tai miksi veljen häistä ilmoitetaan jälkikäteen? Olisin voinut antaa toiselle kuskille ajettavaksi? Miten musta tuntuu, että tässä ei oo nyt kaikki ihan kohdillaan? Miksi päädyn kierrättämään samaa tarinaa edestakaisin ja aina kuski ymmärtää väärin. Etten muka ole ymmärtänyt auton olevan hajalla, naapurin autonkorjaajien olevan kiireisiä (ai kolmatta viikkoa jo??) ja että hän ei voinut ajaa, kun oli veljen häissä. Voi aaaarghh. (No tämä se oli, joka halusi päästä ulos. Ei tämän asian ulospurskautus taida silti viedä ajatusta kokonaan pois.)

Ahdistaa taas suunnattomasti se pakko kaupungille menosta. Rahaa ei vain löydä muualta, eikä välttämättä sieltäkään.

Voin silti paremmin täällä. Koti. Omat ihmiset täällä. Ja ystävät Suomessa kirjeiden ja sähköisten välineiden tavoitettavissa. Mitenkähän huonosti mun asiat olisivat Suomessa, jossa ei välttämättä saa tarpeeksi valoa ja aurinkoa? Hautautuisin taas jonnekin ja näyttäisin nokkaani vain kauppareissulla. Kun ensin olisin tapellut ehkä päiviäkin siitä.

Eikä suurin osa ymmärrä tätä taistelua. He ajattelevat, että no menis vaan. Niin.

Taisteluväsymystä. Eikä tästä taida kukaan saada mitään selkoa, sekavaa selostusta. Äh.

Neuloin tänään vähän.

Väritinkin kerran.

Edit. Meinasi unohtua.

Päivän ylin 21 C (Real Feel 23C)

Yön alin 9 C (Real Feel 8 C)

Pilvistä. Nyt klo 23:05 13 C (Real Feel 11)

Aurinko nousi 6:21

Aurinko laski 17:27

We are all made of stars.

Päivän ylin 23 C (Real Feel 27 C)
Yön alin 8 C (Real Feel 9 C)
Nyt klo 16:11 22 C
Aurinko nousee 6:21
Aurinko laskee 17:27


Surullisena luen uutisia Suomesta ja Euroopasta. Rasismi, tai johonkin muuhun verhottu, mutta samaa tarkoittava asia täyttää uutisvirran. Okei, ymmärrän, että rahasta on pulaa, niin täälläkin. Ymmärrän, että rahallisessa ahdingossa olevaa kiukuttaa, jos joku muu saa rahaa mukamas helpommalla. Mutta kun me kaikki ollaan ihmisiä täällä, "tähdistä tehty", ja meillä jokaisella on oma tarinamme. Emme voi sanoa toiselle, että sun tarina ei ole mitään, mun tarina on parempi. Ei.

Täällä voisi todella sanoa olevan rahapula ja ihmisillä tiukkaa. Joissain maakunnissa lapset käyvät tai tippuvat nälkäisinä pois koulusta. Nälkäinen lapsi ei pysty keskittymään tai oppimaan kunnolla. En muista kuitenkaan ikinä kuulleeni rumia sanoja paremmin tienaavasta henkilöstä. Ei oikein voi sanoa tuilla elävästä, sillä sellaisia ei taida olla. Taistelu rahasta on jatkuvaa, jos yhtenä päivänä on tyytyväinen saatuaan maksettua vuokransa, ostettua ruokaa ja muita kodin tarvittavia, seuraavana päivänä sama kierre taas alkaa.

Ja niin. Olen erivärinen kuin valtaväestö täällä. Kaikki ihmiset elämässäni täällä ovat mustia. Viiden vuoden aikana en ole kertaakaan kohdannut rasismia itseäni kohtaan, muutenkin hyvin vähän. Toki minua tuijotetaan, varsinkin jos kävelen yhdessä jonkun ystäväni kanssa. Rasismia täällä kuitenkin vielä on, itsenäistymisestä on aikaa vasta 36 vuotta, joten valkoisen vallan häätöyrityksestä huolimatta löytyy vielä joukko valkoisia, joiden mielestä valkoinen valta pitäisi palauttaa Arkipäiväistä rasismia kuulee esim. kauppojen parkkipaikalla, kun valkoinen tiuskaisee tai jopa huutaa mustalle kaupustelijalle. En tiedä, ehkä itse olen sitten vähän kummallinen, kun osaan sanoa ihan nätistikin ei, jos mulle tullaan myymään jotain mitä en tarvitse tai voi ostaa. Kyllähän se toki minullakin joskus pinna palaa, jos ei kymmenennen ein jälkeen uskota, mutta sitä tapahtuu niin harvoin, että en edes muista. Hymyllä ja ystävällisyydellä pääsee pitkälle ja kummallekin jää parempi olo.

Koitetaanpa muistaa olla ystävällisiä toisillemme! Ihmisenä ihmiselle. Mistään ulkoisesta tai sisäisestä erilaisuudesta riippumatta. Eikä muidenkaan elollisten olentojen kunnioittaminen ole itseltä pois. Jos on paha olo, sen voi opetella purkamaan siirtämättä sitä muille. Paljon pahuutta mahtuu maailmaan, mutta omalta osaltaan voi koittaa olla siirtämättä sitä eteenpäin. Hymyileminen on helpompaa ja olo on parempi sen jälkeen.

Palaan tähän varmasti myöhemmin, aihe josta voi kirjoittaa pitkään. Vaikka olisikin vain pieni pisara meressä.

Vedenpaluun aiheuttama ketjureaktio.

Vedet olivat taas poikki toista vuorokautta. Ärsyttää, kun vuokranantaja vaan käyttää jeesusteippi-tyylisiä ratkaisuja, jotka ei todellakaan kestä edes viikkoa. Ja syyt meidän niskoille, tottakai. Harmittaa tosi paljon monet asiat tässä kämppätilanteessa, kun mun olo on huomattavasti kohentunut tämän tilan, oman kylppärin, keittiön, useamman huoneen ansiosta ja se edelleen tuntuu hyvältä, haluaisin vain unohtaa kaikki negatiiviset puolet. Yhden huoneen voisi tiputtaa pois ja jo se auttaisi. Kaksiota pienempään en enää halua, siitä ei seurannut mitään hyvää mun päälle. Siihen olisi jo varaakin (kunhan taas tuo varikolla oleva auto pääsisi liikkeelle ja tällä kertaa uuden kuskin voimin, en voinut enää jatkaa sopimusta tuon nykyisen kanssa, kun kertaakaan ei pitänyt sovitusta kiinni ja kaikesta sai koko ajan olla muistuttamassa tai huomauttamassa..) ja toiveajattelen, että pääkin jaksaisi paremmin tsempata ja unohtaa ahdistukset, kun ei tarvitsisi olla ihan niitä perusasioita olla stessaamassa. Pääsisi vihdoin ulos maailmalle, täällä on niin paljon mahdollisuuksia mitä haluaisin tehdä!

Haluaisin saada näitä ympäristöasioita jonkin sortin jamaan. Tiedän rahatilanteen täällä, tiedän, että vielä ei taida olla toivoakaan siitä, että rahaa alkaisi tippua sieltä ylhäältä norsunluutornista tänne alas meidän tavallisten pulliaisten tueksi. Tienaaminen ei olisi siinä siis mikään ykköstekijä, vaikka olisihan siitä kiva saada edes vähän hedelmiä ostettua. Ja se toinen asia, ihmisoikeuskysymykset, eritoten naisten asema täällä. Väkivaltaa puolisoltaan ei tarvitse hyväksyä, eikä polygamiaa, elleivät kaikki osapuolet ole tilanteeseen tyytyväisiä. Monesti se vain tuppaa olemaan niin, että vaimolta ei kysytä yhtään mitään uuden vaimon ottamisessa, ja vaikka ei ihan vaimoksi otettaisi, niin pettäminen on täällä ihan älyttömän yleistä! En taida tällä hetkellä tietää kuin yhden tuttavamiehistäni, joka ei harrasta tyttöystäviä.

Ja niin. Ne lapsiavioliitot. Nekin ovat täällä vielä sallittuja. Turha kai mainita ne lukuisat teinitytöt, jotka myös karkaavat poikaystävän luo ja seuraavassa hetkessä ovat lapsen kanssa kotona jumissa täysin vapaassa parisuhteessa, jota ei ole rekisteröity tai virallistettu lobola maksamalla. Näitäkin riittää ihan lähisuvussa (niin, on se vielä mun suku, vaikka kohta toivon sen olevan ex.) Siitä montusta onkin jo hankalampi nousta. Jää täysin riippuvaiseksi miehestä ja miehen perheestä, varsinkin jos oma perhe pesee kätensä tilanteesta.

Tämä on hankala ja valtava asia, mutta onneksi olen saanut (näköjään) jo vähän tilaa pääkopasta näillekin ajatuksille, ei enää täysin vain omaa ahdistusta. Jaksan miettiä mitä näille yllämainituille tilanteille voisi tehdä. Samalla pitäisi vaan jaksaa työstää itseään, että joskus oikeasti pääsee täältä suojaisasta kotiluolasta ulos tekemään asioille jotain! Täällä todella on valtavasti työtä, pienilläkin muutoksilla voi jo vaikuttaa monen elämänlaadun parantamiseen! Vaikka se sitten olisi vain omasta selkänahasta.

Omaan oloon. Tänä aamuna heräsin ensin vuokranantajan taloudenhoitajan koputteluun, mutta olin niin tokkurassa, etten aluksi ymmärtänyt mitä hän shonaksi kertoi, eikä osannut vastata oikein kun kysyin varmennusta englanniksi. Kun sitten tajusin, niin menin takaisin peiton alle ja nukahdin pian uudestaan. Halusin vain unohtua hetkeksi, peiton alla oli lämmintä ja turvallista. Sähkötkin olivat poissa. Lopulta vuokranantaja itse tuli kolkuttelemaan, annoin vuokrarahat, vaihdoin pari sanaa ja päätin pysyä hereillä. Pian alkoi vettäkin tulla ja täyttelin vesiämpäreitä, juomavesipulloja ja pesin pyykit ja tiskasin. Nyt aurinko on laskenut, koleus hiipii sisään ja pian painun takaisin ilmatuoliini lämpimän peiton kanssa.

Koitan muistaa tästälähtien kirjata auringon nousut ja laskut sekä lämpötilat ylös. Tänään siis:

Aurinko nousi klo 6.20
Aurinko laski klo 17.27
Päivän ylin 22 C (Real feel 25 C)
Yön alin 8 C (Real feel 8 C)
Pääosin aurinkoista.

Nyt klo 18.42 16 C, Real feel 15 C

Veljelle taas kuvakiitokset!

Syksypuu

Väsyttää edelleen ihan vietävästi, tänään en ole tainnut herätä vielä ollenkaan. Kaupungille olisi pitänyt mennä, mutta käytyäni katsomassa yhtä kämppää (joka olikin jo mennyt), kurvasin takaisin kotiin. Ja hetken päästä toista kämppää katsomaan, joka olisi muuten ollut tosi hyvä, mutta sama vuokra kuin tässä eli liian kallis. Harmi.

Ei mulla muuta tänään. Aurinko paistaa ja vettä taaskaan tule hanoista. Normipäivä siis.

Lähes lehdettömän puun takana loistaa punaisena joulutähdet. Talven piristäjät.